Tarinani

Pakko  –  ja koska on tarpeeksi?

Suurimman osan ajastani tunnen itseni vapaaksi ja onnelliseksi.  Nykyisin.

Valitettavan suuri osa elämästäni kului reagoimiseen.  Tapahtui milloin mitäkin ja tunsin erilaisia tunteita, jotka “pakottivat” minut toimimaan tietyllä tavalla.  Useimmiten pakenin, sulkeuduin ja yritin estää jotakin tapahtumasta.  Harvoin hyökkäsin, mutta silloin sitäkin rajummin.

Asetin itselleni jatkuvasti tavoitteita ja päämääriä.  Poikkeuksetta saavutinkin ne silkalla tahdonvoimalla, paljolla tekemisellä ja tehokkaalla kontrolloinnilla.

Mutta kun saavutin päämäärän, se ei enää tuntunutkaan miltään, vaan oli  tavoiteltava jotakin muuta, lisää, enemmän. Ja  koko ajan tuntui, että MIKÄÄN ei riitä, koskaan ei ole tarpeeksi sitä tai tätä.  Mitä tahansa, mutta ei koskaan tarpeeksi.  Lisäksi tuntui siltä, että aika kului valtavalla vauhdilla, mitään ei oikein ehtinyt ja samalla mietti, että koska se elämä oikein alkaa?

Havahduin jossain vaiheessa onneksi kysymään: “Milloin on se sitten kun ja tarpeeksi?”.  Tajusin, että eihän tässä ole mitään tolkkua – en oikeasti ole onnellinen enkä tunne itseäni vapaaksi.  Asuin  Eirassa ja aamulenkkeilin Kaivopuistossa.  Seurustelin varsin miellyttävän ja tyylikkään miehen kanssa, hauskakin hän oli.  Kävin Stockalla shoppailemassa ja harrastin ruokaa ja viiniä. Olin kuitenkin jatkuvasti huolestunut tulevaisuudesta ja pienetkin asiat ärsyttivät minua.

Olin jo tutustunut monenlaisiin terapioihin ja kouluttanutkin itsetuntemusta ja itsensä kehittämistä useita vuosia.  Silloinen mentorini ja työnantajani,  kouluttaja ja terapeutti Psyk. SHO Pia Utria käytti  monia menetelmiä, joiden tehosta on vasta hiljattain tullut yleisesti hyväksyttyä, virallista tutkimustietoa.  En kuitenkaan siinä vaiheessa ollut ihan kokonaan sisäistänyt niitä omassa elämässäni.

Tarvitsin vielä kunnolla kuraa tuulettimeen, kovapäinen ja hallintatautinen perfektionisti kun olin ollut koko elämäni.  Kuten seikkailutarinoissa yleensäkin, sankari jossain vaiheessa menettää “kaiken”.  Niin tapahtui minullekin.  Elämällä on tapana antaa aina uusi tilaisuus oppia.  Joku saattaisi käyttää tässä kohtaa ilmaisua joko opit, tai itket ja opit.

Tarvitsin lisää itsetuntemusta ja läsnäoloa, sisäisen lapsen hoivaamista,  anteeksi antamista.  Oman ja toisten haavoittuvuuden tunnistamista. Sen hyväksymistä, että elämä on nyt ja siihen voi itse vaikuttaa.

Nyt jaan oppimani taidot niille, jotka haluavat säästää aikaa, päästä vapaaksi pakoista ja voida hyvin.  Nämä taidot lisäävät onnellisuutta ja auttavat saavuttamaan haluttuja muutoksia paitsi yksilötasolla, myös organisaatioissa. Ota yhteyttä, jos haluat tietää lisää.

jatkoa tarinalle